Aluksi minulla oli vain Mäkä. Mäkän olin hankkinut itselleni puhelimitse: en ollut koskaan nähnyt siamilaista livenä, mutta kuvista tiesin, että siinä oli minun rotuni. Mäksy saapui junassa ja vei määynnällään heti sydämeni. Olihan se hulppeaa: säästin opiskelijan budjetista, jotta sain rotukissan!

Mäksy eli Hirvikallion Puukko-Mackie ( sia 24 a s. 1990 Kautonsalon James Dean ja Hirvikallion May-Tai, ie Millarcan LInda Gray, takana myös San-T-Reetä, Kattilaa ja Ruskan kissoja) oli vain ja ainoastaan minun kissani. Se seurasi minua kaikkialle eikä sietänyt yhtään suljettua ovea välissämme. Yöt se nukkui kainalossani pää tyynyllä, vartalo peiton alla. Sen lempipaikka oli olkapäälläni - tai ainakin syliin piti päästä. Aina. Se ojentautui reittäni vasten ja määkyi. Mäkä oli sille aivan oikea nimi.

Joskus sitä luultiin koiraksi. Kerran lampaaksi:)

Se ikävöi minua koko ajan. Muita ihmisiä kohtaan se oli ystävällinen, mutta hylkäsi heti kaikki, jos huusin sitä. Sillä oli hurmaava tapa antaa pusuja näykkäisemällä poskesta.  Se oli varsinainen soulmate. Ehkä se ensimmäinen kissa tekee suurimman vaikutuksen?

Mäksy istui ikkunalaudalla ja odotti minua kotiin. Se oli selvästi yksinäinen, joten otin sille kaveriksi Kapsun. Niistä tulikin hyvä parivaljakko, vaikka Kapsu kiusasi Mäkää aika lailla. Mäksy hyväksyi pennun leikit ja antoi riepotella itseään. Aika mahtavat formulat niillä kyllä oli!

Vanhat pojat mökillä takan edessä.

Sitten tulikin jo Momo. Momo oli iso ja laiska siamilainen, ruskeanaamio, jonka parasta huvia oli syöminen. Mäksy oli koko elämänsä nirso hoikkapoika, joten Momon ahneus tuli yllätyksenä. Jossain nuorukaisvaiheessa se oli "maailman rumin simsku".  Se söi kaiken, jopa Sheba-purkin kansineen. Kerran se levitteli lettujauhot keittiöön. Jos se ei saanut ruokaa, se huusi ja määkyi matalalla rahisevalla äänellään. Mutta se oli kiltti! Sitä sai vääntää ja lapset pukea, se vain kehräsi ja tihrusteli pienillä silmillään.

Sillä oli luomissa ahtautta, joten sen silmissä oli aina aika ajoin limapallot. Niistä voisi kertoa vaikka kuinka paljon enemmän ja hyvin paljon vähemmän hauskoja juttuja. Silmätulehduksia sillä ei kuitenkaan ollut usein, joten totuimme puhdistamaan Momon silmät."Mikä tuo on? Ai se, kuivunut Momon silmärähmä."

Ääntä ja rallia meillä oli ajoittan hirmuisesti. Simskut huusivat välillä yölläkin, milloin ruokaa, milloin seuraa, milloin ihan huvikseen. Ehkäpä Kapekin oppi, miten ääntä käytetään; pienempänä se oli hiljaisempi. Osasivat ne jutella nätistikin, kun sille päälle sattuivat. Yleensä ne kuitenkin määkyivät kiivaasti ja juoksivat ympyrää alakerrassa.

Mäkä, Momo ja Kape vanhassa kotona. Taitavat odotella seitiä mikrosta.

Tämä kissalauma eli meillä yhdessä aina vuoteen 2007, jolloin 17,5-vuotias Mäkä tuli tiensä päähän. Se laihtui entisestään ja lopetti syömisen. Epäiltiin, että sillä oli kasvaimia mahassa. Kun se viimeisillä voimillaan halusi vielä seurata minua ja sen jalat pettivät, tiesin, että aika oli tullut. Silittelin sen uneen. Minulla on vieläkin sitä ikävä.

Pojat vanhenivat. Sitten tuli Leo, jotta elämästä ei muodostuisi pelkkää kissojen vanhenemisen seuraamista ja kuoleman odottelua. Tiesimme, että meillä olisi luultavasti aina kissa tai pari, mielellään kolme. Momo alkoi laihtua, munuaisarvot huononivat. Momo siirtyi nukkumaan kainalooni.

Leo ottaa rennosti.

Eräänä aamuna sillä oli kaula veressä. Luulin, että pikku Leo oli pennun hampaillaan purrut sitä kaulaa ja haava oli tyrehtynyt. Viikon kuluttua löysimme kuistin nurkasta verta ja ison kulmahampaan. Ilmeisesti leikin tiimellyksessä Momo oli luhistunut kivilattiaan ja menettänyt kulmahampaansa kokonaan - se oli pitkä ja lähtenyt ilmeisesti juurineen. Kissanomistajat ehkä tietävät, että kulmurit ovat kiinni leukaluussa...

Momo makoilee uuninpankolla.

Momo meni aika nopeasti. Se laihtui entisestään, se ei syönyt kunnolla ja se horjui. Momon kohdalla piti vain tehdä päätös, milloin oli aika. Ei ystävää voinut enempää kiusata. Momo oli jouluna 08 lähes 17-vuotias.

Nyt on sitten Leon kaverina Jaakko, joten Kapsu voi vanheta rauhassa eikä sen tarvitse enää painia ja juosta formulaa. Se on siirtynyt nukkumaan kainalooni.

Hienoa ja raskasta on ollut seurata näiden kissaveikkojen elämää. 17 vuottakin on niin pitkä aika. Kun Kapsustakin joskus aika jättää, tuntuu, että yksi aikakausi on loppu.

Uusien kavereiden kanssa vielä harjoitellaan ja tutustellaan puolin ja toisin. Ilo on kuitenkin huomata, että ne ovat ihan omia persoonallisuuksiaan ja  pikku hiljaa valmiita kiintymään ja olemaan osa tätä laumaa.