22.12.1992 - 8.6.2011 Iriksen Gabriel

Tänä aamuna mökillä huomasin, että nyt on se aika.

Kape oli nukkunut kainalossani, niin kuin aina. Illalla se oli nukkunut pitkään eikä tullut edes syömään. Aamulla herättyämme  Kape ja muut kissat tulivat syömään, mutta Kapsun jalat eivät pitäneet ja se lyyhistyi makaamaan maahan. Nostin sen syliini, ja se kehräsi, niin kuin aina. Jonkin ajan kuluttua kokeilin uudestaan, mutta ei - se ojensi etutassunsa maahan ja yritti laittaa päänsäkin lattiaan.

Kyllä on olemassa vaikeita puhelinsoittoja. Tätä puhelua minä en voinut soittaa.

Käärin Kapen vihreään vilttiin ja vein sen vielä ulos, laiturille, vetten ääreen. Se jaksoi vielä hetken seisoa ja nauttia auringosta. Pieni punainen vetten ärjyjä.

Autossa otin sen viltissä syliini, ja se kehräsi ja laski päänsä rintaani vasten. Silittelin sitä, rapsuttelin, se nuokkui tyytyväisenä. Sen oli hyvä olla. Aurinko paistoi lämpimästi auton ikkunasta.

Nyt Kapsuliini nukkuu isojen poikien Mäkän ja Momon kanssa kuusten alla. Kaikki kolme vanhaa vierekkäin.

Meillä kaikilla on ikävä.