Nih. Vaikka menimme Kempeleen näyttelyyn ihan ilman odotuksia, vaikka kävelimme tyttären kanssa pokaalipöydän ohi ja mietimme, että tuollaiset eivät kuulu meille, vaikka kollipoika melkein jätettiin viemättä tuomarin parhaiden valintaan. (BIS= best in show, KPK=kategorian paras kastraatti)

Kenen se on? Se on meillä.

Ensiksi oli Harun vuoro mennä näytille. Haru oli yhtä harusteleva ja kehrääväinen kuin aina. Sellainen mussukkapoika. Eihän se veny, ei.

Haru on, hm, hieman tukeva, mutta tuomarin mielestä kuitenkin erinomainen punanaama. Varsinkin Haruliinin pää oli tuomarin mieleen, vaikka muutoin hän ehdotti kuitenkin dieettiä.

Mekin pidämme Harun päästä ja varsinkin sen sisällöstä. Välillä se on kuitenkin aika hönö, mutta se on kai punaisten erikoisominaisuus. Sitä paitsi Haru osaa antaa pusuja.

Välillä Haru kommentoi kiltisti, muttta niin kommentoi tuomarikin. Haru ei sähise eikä murise, mutta aika kova ääni sillä kyllä on.

Kommee poeka tääkin!

Ja melkein heti perään oli Leon vuoro. Tällä kertaa Leo oli rauhallinen, siis niin kauan kuin ollaan häkistä kaukana. Kyllähän sitä pelotti, mutta mamman sylissä oli kuitenkin turvallista.

Mistähän johtuu, että melkein aina kissojen esittelyvuorot eri tuomareilla menevät päällekkäin? Aina tilanteesta on kuitenkin selvitty ystävien avulla, huh.

"Mamma mia!" sanoi italialainen tuomari, kun hän nosti Leon ilmaan. Tänään punnittu: 6,2 kiloa.

Ja sitten väänneltiin ja käänneltiin ja katsottiin ja tunnusteltiin. Liikaa painoa luustoon nähden, mutta ei kuitenkaan liian lihava. Juu, me tiedetään. Sitten voisi olla kehittyneempi pää, mutta turkki mainittiin hienoksi.

Hienosti meni Leolla. Se käyttäytyi hyvin, vaikka varmaan sekin olisi ollut jossain muualla kuin tuomarin pöydällä. Liian arka se ei kuitenkaan ollut.

Mamma! Äiti!

Haru sai CAPin ja Leo CAPIBin - sertit molemmille!

Mutta sillä aikaa, kun Leo oli näytillä, valitsi Harun tuomari parhaitaan. Onneksi Sultsinan Maarit tuli avuksi ja rautaisella ammattitaidolla esitti Harun. Harusta tuli TP, ja koska muilla tuomareilla ei ollut simskukissoja, Harusta tuli samalla kategorian paras kastraatti. Vihreää lappua meidän hönöliinille... ja me kun emme luottaneet siihen ollenkaan.

- On sulla pysti. Aika hieno.

- Mä sain tällaisiakin. Kolme kappaletta. Näitä voi vähän maistella, mutta ei ne oo hyviä.

- Hieno pysti sinulla, Haru. Mutta se haisee pahalle.

- Oot vain kateellinen. Hei, mutta täällähän on jotain.

- Missä? Raksuja! Sä oot saanut myös raksuja? Entäs se dieetti?

- Mä ensin. Nää on mun. Mun voitonmalja.

- Siirtykää, jäbät. Mä yritän onkia niitä teille. Ihan kohta, ihan kohta... Kyllä osaa olla hankalaa!

- No, nyt lähtee.

- Et syö kaikkia.

- Miksi mä en saanut raksuja? Harulla on enemmän ylipainoakin kuin mulla. Ei sertiä voi syödä.

Mutta olikohan se kohtalon sormi vai lievää pottuilua, että lahjapakkauksessa oli mukana myös dieettiruokaa, joka oli  tarkoitettu "kissoille, joilla on taipumusta ylipainoon"?