Valmis! Tätä olen neulonut jo puolitoista kuukautta! Huh.



Ohje on Lankakomeron. Olen tehnyt joskus aiemmin ensimmäisen version, mutta värin vuoksi se keeppi on jäänyt lähes pitämättä. Tarkoitus on ollut jo pitkään neuloa se mieluisammasta väristä.

Lankana Tennessee ja vaalea beige. Kamalasti en tykkää neuloa Tennesseetä, koska se tuntuu jotenkin nahkealta ja kovalta ja siitä säikeet irtoavat helposti, mutta silti olen aika tyytyväinen lopputulokseen. Näyttää ehkä pieneltä tuo suuaukko, mutta kyllä siitä pää helposti sisään sujahtaa.

Jaa, näköjään linssiluteita Karrrkkikin.

Hidasta on ollut, mutta tämän valmistumisen myötä neulomislukko on auennut. Joskus pitää vain antaa olla ja neuloa myöhemmin.



Ajattelin pitää tätä kesällä (ehkä jo torstain helteellä??) topin tms. kanssa. Vähän peittävämpi ja kuitenkin vilpoisa. Keeppi on kyllä kaunis: tytär löysi siitä heti simpukat ja aallot. Onnistunut ohje!

Sitten tytärtä vähän leikitytti kameran kanssa, ja pakko kai nämä on jakaa. Varokaa, näitä on aika paljon lisää!

Erään kasvatuslinjauksen tulos:



No, nyt on korvia ja silmiä! Leuka voi olla ongelma.

Ei ehkä sovi kuitenkaan kaikille roduille?



Jotkut ovat vaan söpömpiä pienine korvineen ja mangapiirteineen...



Ihan rakkaudella, siis.

Karkki on tuonut elämää tähän taloon. Olisihan se pitänyt muistaa, millaisia nuoret kissat ovat: aina jotain häsläämässä. Silti sen energisyys ihmetyttää.

Kukaan meidän kissoista ei ole ollut juurikaan kovin kiinnostunut kasveista ja kukista, mutta taisi nyt uusi lehti kääntyä. Aina kun silmä välttää ja on tylsää, Karkki menee kuistille hoitamaan kasveja. Se tonkii, kävelee pienenkin purkin mullassa ja kerää kuivat lehdet suuhunsa. Aamuisin olemme saaneet ihastella hortonomimme tassun aikaansaannoksia.



Kuvassa hoidon tarpeessa on kiinanruusu, jota Karkki hoitaa ja tutkii loppumattomalla kiinnostuksella ja antaumuksella.

Onneksi Jaakko on opettanut, mihin kuisti on hyvä: tirppi-tv näkyy hyvin ja samalle jakkarallekin sopii istumaan (jos toinen ei ole Leo). Puuttuu vain, että hännät olisivat solmussa, niin hyviä kavereita ollaan.



Jaakko ja Karkki ovatkin todellisia kavereita. Jaakkoon on tullut vauhtia Karkin tulon myötä. Illalla laitetaan maton ryttyyn ja koriste-esineet uuteen järjestykseen. Kaikkeen Jaakko ei kuitenkaan lähde mukaan. Verhotangot on pitänyt kiristää ja lelut käydä läpi, ettei mitään vahinkoa sattuisi. Yksi kuminauhapanta on laitettu tyttären harmiksi uuteen kuosiin. Ihan itse Karkki sen löysi vessan pöydältä...

Karkkimainen ilme. Mitä tässä nyt keksisi?



Sopeutuminen on mennyt hyvin. Leo katselee vähän kauempaa, mutta Karkki yrittää silti päästä lämpimän ison kissan syliin. Normaali elämä alkaa palautua, hiljalleen. Harua on ikävä, mutta meillä on ainakin pieni pala siitä muistuttamassa sinisistä silmistä ja hellyydestä ja aivan liian lyhyestä elämästä. Siitäkin tulee kuitenkin vähitellen hyvä muisto.

Neljä kissaa.

Ensin ajattelin, että ei. Ei, ei nyt. Ei voi.


Sitten katselimme korissa yksin nukkuvia täpliksiä, talo oli hiljentynyt, katse etsi koko ajan Harua. Mies alkoi puhua, että kyllähän tähän yksi sopisi. Simskuikävä.

Sailan, Harun kasvattajan, kanssa kirjoiteltiin, ja sivulauseessa Saila kertoi, että hänen pitäisi varmaan etsiä koti Harun siskonpojalle Karkille, vaikka hän oli siihen kovasti kiintynyt. Ei hän odottanut, että me sen uskaltaisimme ottaa eikä sitä edes tarjonnut. Näytin kuvaa miehelle, ja vaikka Karkki näytti kovasti hänen entiseltä kissaltaan Momolta (tai ehkäpä juuri siksi), rupesimme tosissamme miettimään, voisiko Karkki tulla meille.

Yrttitarhan Lokakuu s. 7.10.2011, ruskeanaamio siamilainen
Karkki


En olisi pentua ottanut nyt.  Jotenkin se, että Harun siskon Namin pentu oli jäänyt kotia vaille, tuntui kummalliselta. Palanen Harua, Sailan kasvatti, luonteeltaan  niin simsku. Syntynyt nimipäivänäni. Karkin oli tarkoitus jäädä Sailalle, mutta sillä todettiin piilokives ja se oli jo kastroitu.

Harun enotettava. Kun tausta oli tiedossa ja hyväksi havaittu, meillä tyhjä paikka, niin haimme Karkin kotiin ennen vappua. Miten olisin voinut muuta, kun siskonpoika tarvitsi kodin?



Karkki sai ensin tulla tyhjään taloon ja jättää hajunsa. Vasta seuraavana päivänä haimme täplikset mummolasta, ja alkuhan oli tällaista:


Ensin Karkki oli toisessa huoneessa, mutta päästimme sen viiden minuutin kuluttua, koska Jaakko nosti sellaisen itkun, kun se kuuli simskuäänen. Sillä oli selvästi ikävä ja hätä. Luulikohan se sitä Haruksi?

Muristiin, sähistiin, mutta kukaan ei hyökännyt. Ensimmäinen ilta meni tällaisessa muodostelmassa. Ei kovin hälyttävää, siis.



Leo lähinnä vain makasi ja katsoi syrjäsilmällä (oli varmaan ihan ähkyssä mummolan herkuista), Jaketsu haisteli tavaroita ja yritti päästä hajuetäisyydelle. Karkki oli tosi reipas!

Eipä siitä kauan mennyt, kun tilanne uunin edessä oli tuttu.



Leon kanssa on syöty samalta lautaselta, mutta se ei oikein lämpene vauvan hoitamiseen. Jaakko sen sijaan on piristynyt ja selkeästi nauttii uudesta juoksukumppanista. Kyllähän Leokin niihin geimeihin lopulta lähtee mukaan - aikamoiset ilta-ajot meillä!

Karkki tutki lelukorin tarkkaan ja valitsi omaksi lelukseen Rampa-ankan (jalat syöty). Se nappaa sen suuhunsa, murisee ja patsastelee ympäriinsä sorsan kanssa. Pojalla on aika iso ego! Muuta katsovat sitä vähän kummissaan, kieroon..;)



Jaakko leikittää Karkkia.



Ei se ole Haru, ei. Se on Karkki, upea Karrrkki, Kalle. Karkki on sutjakka, piiiiiitkähäntäinen, lihaksikas, leikkisä ja lähes yliaktiivinen nuorukainen. Se selvästi rakastaa olkapäitä ja kehrää oudolla tavalla posket tuhisten. Yöt se on jo nukkunut täplisten vieressä jaloissa tai sitten meidän välissämme.  Yllättävän helppoa on ollut tutustuminen ja ääniin, tapoihin tottuminen puolin ja toisin.

Eilen katsottiin yhdessä peliä.



Sulla on vielä jonkin verran opittavaa telkkareista ja kasveista, Karkki!

Tänä aamuna näytti ulkona tältä:


Krookuksia on punkenut jo maan sisältä, järripeipot pysähtyivät matkallaan pohjoiseen ja... lunta. Voih. Kaksi päivää ehdittiin nauttia ja jopa tehdä vähän pihahommia. Aamulla märkä rätti vasten kasvoja.

No onneksi se oli vain muistutus siitä, että muistapas nauttia keväästä ja auringosta. Ja samalla lupaus kesästä.



Mutta vähän hykerryttää nyt. Meillä on nimittäin arvoitus, tassuarvoitus.
Kenelle nämä kuuluvat?


Pitäisikö vinkata... se ääntelee, sillä on isot korvat ja hassu ilme.
Se on erään tutun sukulainen.
Se asuu nyt meillä...

Alkava kevät on ollut hiljaista. En ole neulonut juuri yhtään: uusi flunssa iski päälle ja työhommat kuormittavat iltaisinkin. Jahka se tästä... lumien myötä häipyi flunssa ja neulomisintokin varmaan taas palannee.

Aloitettu on. Kyllä se valmistuu. Ihan oikea neule se on, mutta vaikea ehkä tunnistaa tuosta.


Harusta tilasin valokuvakirjan, etteivät kaikki kuvat häviä joskus bittiavaruuteen. Niitä oli paljon! ja kuitenkin aika vähän. Kuvien valitseminen oli aikamoista surutyötä. Tyttären kanssa keksittiin sitten tekstit.
 Tästä kuvasta pidän paljon:



Haru kurkistaa ulos mökin oven ikkunasta.

Nyt alkaa jo olla hauskoja muistojakin. Nyt voi jo muistella kivoja juttuja ja nauraakin.



Välillä iskee ontto olo, mutta sehän kertoo vain, että toinen oli tärkeä.

Täplikset ovat palanneet arkeen ja riehuvat keskenään. Jaakko etsii ehkä eniten omaa rooliaan. Se ei tiedä, pitäisikö sen leimautua kunnolla minuun vai sittenkin Leoon.



Missä Leo, siellä Jaakko. Tämän parivaljakon erottaminen olisi suorastaan rikos! (Jaakolla ei yhä ole viiksiä - Leo puree ne pois.)

Täplisten kanssa käytiin eläinlääkärilläkin hakemassa vuotuiset piikit. Kaikki oli ihan kunnossa, mitä nyt Jaakon hampaissa huomattiin vähän ienten vetäytymistä. Ja siltä kuulemma puuttui hampaita! Ell sanoi, että ne luultavasti ovat puuttuneet aina. Jaakko on raksunsyöjä, ja kyllä mie ihmettelin. Odotin, että Leolla olisi huonommassa kunnossa hampaat, mutta ei, vähän plakkia vain.

Hyvähampainen, mutta töhnäkorvainen kissa.



Leon korvat tutkittiin, koska välillä sen korvissa on tummaa vahamaista vaikkua. Ei löytynyt pieneläimiä eikä hiivaa kuin pari solua koko näytteestä. Varmuuden vuoksi ell suositteli kuitenkin kuuria hiivaa vastaan.

Kyllä me välillä mätkitäänkin toisiamme! Tämä on hupia!



Täältä katselen, mitä on tulossa. Mamma sanoi, että ootahan. Ja ole sitten kiltti.
Ainahan minä.


Oikein iloista vappua kaikille!

Kiitos kaikille myötätunnosta ja surussa mukana elämisestä! Kiitos kaikki ihanat kissaihmiset ja neuleystävät! Raskasta on ollut, mutta olette helpottaneet taakan kantamista. Erityiskiitokset Sailalle ja Sirpalle, jotka ovat kertoneet myös omia tarinoitaan rakkaista kissaystävistään ja lohduttaneet kipeää sydäntä.


Haru ja Jaakko pari viikkoa sitten.

Haru on poissa ja talo on hiljaisempi. Kukaan ei varasta sukkia, kukaan ei hyppää niskaan, kukaan ei vaadi päästä kainaloon nukkumaan.Kukaan ei vaihda nenää.

Täpläveikot ovat kummissaan ja käyttäytyivät pääsiäisen aikaan oudosti. Leo katseli miestäni ja päätti hypätä syliin paijattavaksi; sitä se ei ole tehnyt miehelle koskaan. Jaakko yrittää täyttää taloa vienolla äänellään, ja molemmat kollit hakevat selvästi seuraa. Onneksi niillä on kuitenkin toisensa. Nyt se oikein korostuu, miten toisissaan kiinni nämä täplikset ovat. Jaakossa on tapahtunut muutos suhteessa ihmisiin: se tulee aamiaispöydässä syliin (Harun paikka) ja käpertyy kerälle neuleen päälle, kun istahdan nojatuoliin neulomaan. Se hakee huomiota. 

Pääsiäistulppaanitkin olivat sittenkin surukukkia. Eivät ne koskaan avautuneet. Graafiset lilat tulppaanit.



Pakastimen alta löysin kontioisen, jonka Haru oli vienyt piiloon. Uunin päällä oli naru, jonka kanssa Harun kanssa aina leikittiin ja jota se huusi innoissaan. Molemmat Saila toi mukanaan tuodessaan Harun kaksi vuotta sitten.



Eihän siitä kauan ole. Selvästi muistan, miten Harua odotettiin, ja kyllä, se osoittautui juuri sellaiseksi kissaksi, josta haaveilimme. Se oli niin kyltymätön kaiken suhteen - ruuan, rakkauden, seuran, hellyyden, leikin. Se vaati paljon mutta antoi sitten kaksin verroin takaisin.



Kummallista, miten niin pieni kissa voi tehdä niin ison jäljen.

Harun sairastuminen oli outoa, ja välillä soimaan itseäni siitä, että en ymmärtänyt. Mutta jos eläinlääkärikään ei huomaa, niin kuinka itse olisin voinut? Olen yrittänyt löytää tietoa kissan lymfoomasta, eikä sitä ole paljon suomenkielisillä sivustoilla. Jos hyppää englanninkielisille sivuille, niin tietoa alkaa löytyä. Kissan lymfooma ei ole mikään uusi juttu.

Välikarsinan lymfoomaa tavataan erityisesti siamilaisilla ja itämaisilla. Kissa on yleensä 4 kk - 2 vuoden ikäinen. Ennuste hoitamattomana on 4 - 6 viikkoa, mutta sytohoitovastine on parempi. Jotkut kissat ovat saaneet lisäaikaa jopa 2 vuotta, mutta yleensä puhutaan puolesta vuodesta. Liki 80 prosenttia on feLV-positiivisia.

Mediastinal (thymic) lymphoma
This describes lymphoma of the thymus gland and mediastinal lymph nodes, which are structures in the front of the chest (in front of the heart). This type of lymphoma can grow very large, filling the front of the chest cavity, resulting in breathing difficulty. The tumour can also compress the oesophagus (the tube joining the mouth to the stomach) and so sometimes difficulty swallowing food and/or regurgitation of food is seen. There is also frequently a build up of fluid within the chest which can contribute further to difficulty breathing.

Most cats with this form of lymphoma are very young, usually less than 2 years of age. Siamese and Oriental breeds are most commonly affected. However they can often respond very well to treatment and can have a good prognosis. http://www.fabcats.org/owners/cancer/lymphoma.html

Feline Lymphosarcoma (Lymphoma, LSA) Linkissä yleistä kissan lymfoomoista.

 

Identification

• Mediastinal lymphoma is also known as thymic lymphoma. This is because it develops in the thymus which is located in the chest cavity of the cat. The thymus is found between the anterior mediastinal lymph nodes and the lungs. Mediastinal lymphoma is malignant (cancerous) and may require treatment if the cat is to survive.

Symptoms

• The symptoms associated with mediastinal lymphoma in cats may include excessive coughing and difficulty breathing which is known as dyspnoea. Cats may also suffer from the more general symptoms of cancer which may include lethargy, fever, depression and anorexia.

Causes

• Mediastinal lymphoma is most common in cats that test positive for the feline leukemia virus or FeLV. According to CatWorld.com, cats that have FeLV are 60 times more likely to develop lymphoma. Mediastinal lymphoma is most commonly seen in young cats (2 to 3 years of age) that are FeLV positive. Another cause of lymphoma in cats is living in a household where people smoke. Cats that are exposed to smoke on a daily basis are twice as likely to develop lymphoma as cats that are not exposed to smoke. This condition is not breed specific and males and females are affected equally.

Diagnosis

• In order to diagnose your cat with mediastinal lymphoma, your veterinarian may perform an examination and take a detailed medical history of your cat. Diagnostic tests such as a CBC (complete blood count) may be done as well as a biochemical profile and urinalysis. A test may be done to determine if your cat is positive for the FeLV virus. X-rays and an abdominal ultrasound may also be performed on your cat, as well as a biopsy or fine needle aspirate to confirm the diagnosis of lymphoma.

Treatment

• The treatment for mediastinal lymphoma may involve surgery to remove the tumor. This is only done in the cases where to tumor is in an accessible area. Chemotherapy is the most commonly treatment for this condition. Cats usually tolerate chemotherapy well, although, it may cause side effects such as anorexia and fatigue.

Prognosis

• The prognosis for cats with mediastinal lymphoma is largely dependent on the location of the tumor and the severity of the illness. Other factors may include if the cat is FeLV positive, or the response the cat has to chemotherapy or other treatments.http://www.ehow.com/about_6576948_mediastinal-lymphoma-cats.html
  
  Täältä vielä tietoa tuhdisti: http://maxshouse.com/Oncology/feline_lymphoma_and_leukemias.htm
  
  
  
  
  Minua tieto on lohduttanut, vaikka sitä onkin raskasta lukea. Tiedän, että en olisi voinut tässä tilanteessa tehdä enää enempää ja että teimme oikean ratkaisun Oulussa. Toivon vain, että Harulla ei ollut vielä kovin paljon kipuja. Luulen, että sen olo oli hankala, mutta yhtä ihmeissään se oli sairaudestaan kuin mekin.
  

Kiitos vielä kerran kaikille tuesta ja kiitos Saila hienosta Harutsiinista, omasta pienestä hönötsiinistämme!

28.12.2009 - 5.4.2012



Japanilainen aurinkomme on poissa. Talo on niin tyhjä ja äänetön.


Haru alkoi alkuviikosta oksennella taas heti ruoan jälkeen lima- ja sylkioksennuksia. Täältä eläinlääkäristä oli jo aiemmin sanottu, että ei voida auttaa enää täällä, ei tiedetä, mikä on. Saimme torstaille ajan Akuuttiin Ouluun. Harulla ei pysynyt ruoka enää ollenkaan sisällä. Yritin a/d:tä, josta osan Haru sai syötyä.

Oulussa oli jo monen lääkärin voimin tutkittu aikaisemmin otettuja ja lähetettyjä kuvia ja meille näytettiin kuvista outo vaalea alue. Lääkäri epäili lymfoomaa. Päätettiin kuitenkin kuvata eri kulmasta ja tähystää ruokatorvi.

Ruokatorvea ei voitu tähystää kuin pari senttiä, koska se oli niin kiinni - ruokakaan ei ole päässyt ohi. Kuvissa näkyi, että keuhkojen päällä oli vaaleaa aluetta ja vain alaosa keuhkoista oli tervettä. Kasvain painoi sekä keuhkoputkea että ruokatorvea. Siksi siis ne oksentelut - ehkä astmadiagnoosikin tuli tästä.

Rintaontelon ja välikarsinan lymfooma.

Eläinlääkäri ei juuri antanut toivoa, vaikka meille kyllä kerrottiin myös solunsalpaajahoidosta, joka ehkä olisi antanut vähän aikaa. Kasvain oli iso. Ehkä jos asuisimme muualla, jotain olisi voinut yrittää, mutta luultavasti olisimme voittaneet vain aikaa, vähän.

Haru oli jo niin väsynyt. Emme voineet muuta kuin tehdä päätöksen, joka oli armelias väsyneelle auringolle. Silittelin sen uneen.

Tämä tuli kuitenkin niin äkkiä, vaikka Haru sairastelikin joulusta lähtien. Massiivinen lääkekuuri välillä oli ilmeisesti hetkeksi kutistanut kasvainta, mutta sitten se oli taas ärhäköitynyt, kasvanut, voimistunut. En tiedä, oliko Harulla kipuja, luultavasti ei paljon, mutta se oli vaisu eikä juuri jaksanut muuta kuin kinuta ruokaa (joka ei mennyt perille) ja nukkua, köpöttää lattialla. Kamalalta tuntuu, ettei tätä huomattu aiemmin.

Tuosta vasta otetusta kuvasta näkyy, miten kaulan alue on jotenkin iso. Huomasin sen ja vähitellen aloin itsekin epäillä, että kyse ei ole suolistosta vaan kurkku-kaula-maha-alueesta.

Eihän tätä voi uskoa. Meillä on kamala ikävä ja samalla olemme onnellisia, että saimme pitää aurinkoista, kultaista, hellää ja äänekästä ystäväämme tämänkin ajan.  Olisin suonut, että se olisi ollut seuranamme pitkään, pitkään. Osa minusta on ikävästä ihan rikki.

Harun kanssa on taas ollut huolia. Lääkitys puri hetken, mutta kun se lopetettiin, jatkui oksentelu.  Siis lääkärille taas.

Ensin diagnostisoitiin krooninen haimatulehdus, mutta yllättäen spesifimpi verikoe osoitti, että kyse ei ole haimasta (jee!) Mutta mistä sitten? Suolisto, giardia, ohutsuolentulehdus... ainoa varma on, että kortisoni auttaa. Siispä taas kortisonikuurille, joka on kyllä pitänyt oksentelun ihan kokonaan aisoissa. Giardiaan en usko, koska muut kissat voivat hyvin eikä Harulla ole esim. ripulia yhtään. Varmaan suolistotulehdusta ja/tai allergiaa jollekin ruoka-aineelle. Trikozolia ja Axiluriakin on syöty aimo annokset.

Jos tämä ei nyt mene ohi, niin sittenpä matkaamme Ouluun tarkempiin tutkimuksiin.


Haru ja harupussi mahan alla <3


Kortisonia vähenevin annoksia ja siirtyminen kokonaan, niin ihan kokonaan, eläinlääkärin Intestinal moderate calories -ruokaan. Haru näyttää, mikä on sen päiväannos: vajaa puoli kuppia. Olisittepa nähneet sen ilmeen, kun se aamulla ymmärsi, että se saa vain nappuloita. Ootko ihan tosissas?? Mitä Leo syö??

Annan kuitenkin sen nuolla rahkapurkkini jämät (rahka + pakastemarjat= nam!) Harulle ei siis kuitenkaan marjoja tarjoilla. Voisi se ehkä niitä syödäkin, ahne kun on.


Ruokaa, ruokaa, ruokaa, se on Haruliinin päähänpinttymä. Kortisoni ei helpota asiaa yhtään.

Messuilla hankin kaksi kerää norjalaista Nordlys-lankaa. Ajattelin tehdä huivin, mutta en sitä koskaan aikaan saanut. Sitten mietin aika isoa pontsoa, mutta ei lanka siihen riittänyt - kaitalepontsoon riitti.



Pinta on yksinkertaista reikäneulosta ja tein siis kaksi kaitaletta, jotka yhdistin. Lankaa jäi sen verran, että taidan vielä virkata pääaukon reunat. Tämä oli helppo neule huolen täyttämälle mielelle.



Väriä tässä ainakin; tykkään erilaisista liloista ja tummanpunaisista.

Eihän meillä kissat istu pöydällä, ei!


Mahdotonta niitä on pöydältä pois pitää, mutta ruokailuaikoina niillä ei kuitenkaan ole pöytäoikeutta.

Ai, että pois pöydältä?! Miksi?



No siksi, kun pääsiäinen tekee tulojaan!

Oikein hyvää palmusunnuntain odotusta kaikille! Niitä pikku virpojia (ja värikkäitä oksia, mutta ei kerrota vielä kolleille) on pian taas ovella!

Edellisessä postauksessa mainittu Neulekirja innostaa yhä. Mies toi Tallinnan-matkaltaan sukkalankaa, taisi olla ihan Sockenwolle, ohutta ja mukavaa, ja kaksi kerää innosti kokeilemaan upeaa Bones-mallia. Malli on yksinkertainen, ihan vain nurjaa ja oikeaa, paitsi että oikeat neulotaan takareunoistaan.



Pysyvät muuten hyvin jaloissa, kun on vähän kuin joustinta.

Mutta oh no, vasta kuva paljasti, että kerät olivat ihan vähän erisävyisiä. En muuten huomannut neuloessani ollenkaan - kävin tarkistamassa vielä sukkakorista, ja kai se näin on. Kuva kyllä korostaa sävyjä. Ehkäpä sitä ei jalassa ja käytössä huomaa. Aina näitä pieniä yllätyksiä, niitä riittää.



Näitä täytyy vielä tehdä lisää.

Eilen innostuin näpräämään ja virkkasin Regian ohuesta huivilangasta kännykkäpussin, jonka sitten aamulla koristelin. En ole oikein taitava kirjomisessa, oikeastaan en juurikaan osaa muuta kuin pari peruspistoa, mutta ehkäpä tuota ei ihan tarvitse piilotella.


Takana on pieni läppä ja nappi.

Aika hurjaa, miten pieniksi puhelimet ovat menneet. Muistan selkeästi, kun meille kotiin tuli puhelin. Joillakin kavereilla oli jo kotona, mutta ei suinkaan kaikilla. Alaluokilla piti kerran opetella puhelimella soittamista. Vieläkin muistan sen nolouden, kun en osannut: unohdin sanoa nimeni. " Päivää, täällä Pirjo. Onkohan Jaana kotona?" Näin sen olisi pitänyt mennä.

Kännykkääkin kohtaan olin pitkään nurjamielinen enkä halua vieläkään olla aina tavoitettavissa. Töissä känny jää usein laukkuun. En viitsi sitä aina mukana kantaa, housuntaskuun ei viitsi työntää ja kännykkälaukut eivät tunnu hyvältä. Kuitenkin aika kätevän kytkykaupan mukana hankin vähän paremman sen vuosikausien takaisen perusnokian tilalle, ja nyt huomaan kyllä alkavan riippuvuussuhteen. Ei oikeastaan puhelimesta vaan kannettavasta tiekkarista. Onkohan tämä tulevaisuuden trendi: tietokoneet sen kuin pienenevät. Kun kännyllä pystyy hoitamaan perustiekkarihommat, ei viitsi aina isoa konetta aukaistakaan.

Niin. Mutta huiveja ei ole koskaan liikaa, ja juuri se yksinkertainen musta puuttui.



Lanka on mustaa lenkkialpakkaa, jämät puserosta. 20 silmukkaa aina oikein. Yksinkertaista ja pehmeää, kevyttä ja käytännöllistä.

On kuule jo kevät tulossa, aurinko paistaa ja mulla on omien karvojenkin kanssa jo tukalaa.



Mutta se näyttää niin hyvältä sun päälläs, Leo. Hyvin charmikasta...

Ei, ei ole kyse geenimanipulaatiosta tai muustakaan kovin arveluttavasta vaan sukista. Juu, tietenkin sukista.

Kirjastosta löysin Ilona Korhosen ja Jenni Östermanin Neulekirjan. Jostain syystä en ole siihen aiemmin törmännyt, vaikka esim. Silverikin on siitä neulonut. Kirjassa on aika kivoja sukkamalleja, jotka kaikki olisi kiva neuloa.

Pari hassua kerää keltaista on pyörinyt nurkissa jo pari vuotta. Olen aina hypistellyt, että mitä tästä, mutta keltainen ei jotenkin vain ole ollut värini. Ja sitten näin Kotitiikerit!


Just tuohon käännettävään! Kyllä! Kotisukat, Kotitiikerit, ulkoiluunkin..

Toiselle puolelle tuli tällaiset napit (eipä löytynyt keltaista juuri nappirasiastakaan...)

..ja toiseen tällaiset napit, vanhat napit jostain.

Luultavasti ne pitää vaihtaa, koska jotenkin tuo valkoinen häiritsee. Hassuthan ne ovat, ja kannatan kaikenlaista hassuutta - ei pidä ottaa niin vakavasti kaikkea... Mutta kymmentä keltaista nappia minulla ei ole, joten säveltää pitää. Missähän täällä edes myydään nappeja?!

Mutta varsinainen ongelma oli se, että niitä keriä oli todellakin vain kaksi. Messuilta Tampereelta ostettu, eikä täältä kuulkaa korvesta tiettyä lankaa niin vain hankita.Varsinkin kun vyöte oli ties missä.

Tiikerit... raitaa... keltaista on vähän Kainuun lapasista, mustaa on tuossa....



Tulipas kunnon tiikerit! Eihän tuo yksivärinen korvaa tuon alkuperäisen langan kaunista sävynvaihtelua, mutta jotenkin tyytyväinen kuitenkin olen, etten purkanut aloitusta, kun huomasin langan kulutuksen.

Toinen kotitiikeri eli aurinkoleijona Haru lopettelee vähitellen lääkekuurejaan. Kortisoni on ainoa, jota hiljalleen vähennetään. Astmapiippu on luultavasti tullut jäädäkseen.



Tällainen kapine, mutta ei suinkaan nyt käytössä vaan vain esittelyssä. Oikeasti kuono laitetaan suppiloon ja pidetään siellä noin 10 sekuntia. Haru tuli heti kuvaan, kun otin piipun esille, sillä se taisi ajatella saavansa jotain erityisherkkua.